tiistai 8. maaliskuuta 2016

Mitä se, monikulttuurisuus on.?.


Mitä 'monikulttuurisuus' oikein on, samaako tai samanlaista kuin 'monipuoluejärjestelmä', kyllä...melkein sama asia...
Eikös aito monikulttuurisuus olisikin sellaista, että yksi henkilö tai ryhmä kykenee moneen erilaiseen kulttuuriin ja on osallinen niistä ja niihin...
Eikö olisikin aika mahdotonta, että monipuoluejärjestelmässä yksi ja sama henkilö osallistuisi monen eri puolueen menoihin, esim. kommarit kokoomustilaisuudessa ja jne., olisi varsin outoa nähdä 'nato-sekoomuslainen' vappumarsilla SKP:n riveissä...
Voisiko monikulttuurisuutta ja monipuoluejärjestelmää paeta suomalaismetsiin, hallaisille soille, tuohivirsuissa ja rohdinpellavaisissa - piiloutua pottukellarin syövereihin - ihan omiin töihin, kaskinauriiden ja kotipolttoisen pontikan voimalla...peräkammarin uuninpankolle impivaaraisella raivolla ja asiaan kuuluvalla suvaitsemattomuudella...kerpele ei tule SSSipilä niihin talkoisiin...ei tarvita SSStubbia lisäveroineen...ei SSSoini-Naton ylilentoja...ei maamiinoja...ei markkinataloutta...ei laajakaistoja...ei verkkolehtiä...ei naapuria lähimailla...ei kirkonkellojen kalsketta...ei rukouskutsuja...ei viranomaisten kotikäyntejä...ei saatavana mitään tätä hapanimelää lässytystä tunnekuohusta, menopaussista, lähimmäisistä ja helposti unohtuvia muistoja menneistä...




torstai 20. maaliskuuta 2014

Puskurit paikoillaan

 "Puskureista" - niin vanha Venäjä, Neuvostohallitus kuin uusi Venäjäkin haluaa reuna-alueelleen puskurivyöhykkeen, suojaamaan ns. viholliselta, olipa se vihollinen mikä tai kuka tahansa. Suomella, pienenä kansakuntana ei ole saneluvaltaa puskureihin, suoja-alueisiin tai vastaaviin, 
Suomi on joko itsenäinen yksinään jolloin se on Venäjän puskurialue länteen tai NATOon liittyneenä NATOn puskuri itään. Suurvallat määrittelevät omat lähialueensa, pienten maiden on siihen tyytyminen, sen pitäisi olla sanomattakin selvää "pässinlihaa". 
Mieluummin puskuri "hyvään" länteen kuin puskuri totaaliseen viholliseen, "kauheaan ryssään" - Venäjään. Näinhän se menee ja maistuu varmaan itsekullekin...

Olen kärjistänyt NATO-option sarkastiseen lauseeseen: "JOS TAHDOT SOTAA, LIITY NATOON - JOS TAHDOT ns. LUOVUTETUT ALUEET TAKAISIN, ALOITA SOTA".

Valhetta, valhetta, valhetta vain...

Tässä ei tarvitse juuri kavereilta kysellä, sen huomaa jo Ylen *uutisten* lukuvuorossa
olijan naamasta ja äänenväristä, että nyt puhutaan paljon potaskaa sekä totuuden 
vierestä - niin on meille annettu kok ja sosdem pohjainen fasismiusko, ihan kuin joskus
... oliko se 30-luvulla ja vuosikymmen myöhemmin hra Aatun rinnalla...
Totuus lienee tässäkin asiassa tärkeämpi - eikä se, kumman rintaman takana ja laajentumispyrkimysten vanassa halutaan olla...


''False Flag Ukraine'' - Mitä sinun ei haluta tietävän Kiovasta?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Metaforalla NATOon...

"Suomen on uhattava Venäjää..." Huh, huh ja vielä huh! Mielikuvillako Suomi uhkaa ja 'uhittelee'? Ylen 'uutisten', uutislukija sanoo Venäjän 'uhittelevan' Krimillä, ei Venäjä 'uhittele', Venäjä toimii parhaaksi katsomallaan tavalla - aivan kuin 'kuka' tahansa, vaikkapa 'vain' US ja A on toiminut ja tuhonnut, tappanut ja tapattanut, niin sotilaita kuin siviilejä ja tälle kaikelle antavat nämä Venäjän 'uhkaajat' siunauksen ja voitelun...

Miksi Suomi ei toimi? Miksi Suomi uhittelee ja uhkaa? Eikö Suomen nyt kuuluisi olla "rauhantekijä", eikä "sodanlietsoja", uhkaamalla ja uhittelemalla!?


Näin HS:n blogissa

Suomen on uhattava Venäjää pakotteilla vaikka se tulee kalliiksi





perjantai 7. maaliskuuta 2014

Suurvallan ominaisuus...




Salvator


Ei voi olla hämmästelemättä suomalaisten "ryssävihaa" tai paremminkin "ryssänpelkoa", se paistaa voimakkaasti rivien välistä ja riveilläkin, suomalaisilla keskustelupalstoilla, että miten paha ja vastenmielinen voikaan olla "Vanha-Venäjä", Neuvostoliitto sekä nykyinen Venäjä, kaikki erikseen ja yhtä aikaa.
 Historia kertoo miten suurvalta kohtelee lähialueita; Kiinan vuosituhansia jatkunut sotilaallinen ja poliittinen läsnäolo lähialueillaan, Englannin, ynnä muiden "isäntien" harjoittama siirtomaiden ryöstö ja tänäänkin USA suhteessaan Kuubaan. 
USA on kylmännyt Kuuban kaupan ja yhteistyön muuhun maailmaan. Tätä on pidetty suurvallan ominaisuutena aina tällä ihmisen asuttamalla taivaankappaleella.
Vain pieni marginaali maapallon lukevasta ja kirjoittavasta väestön osasta näyttäisi vastustavan Kuuban kauppasaartoa. 
Suurvalta näyttää siis varjelevan omia itressejään lähialueillaan tapahtuvaa poliittista ja sotilaallista toimintaa häiritsemällä.

Tähän samaan häirintään on siis oikeutus myös Venäjällä jos Suomi on NATOn jäsen ja poliittinen sekä sotilaallinen kumppani. Eihän tässä muusta ole kysymys. Suomi on puun ja kuoren välissä maantieteellisesti ja sotilaalisesti.

Ainoa keino NATO-umpikujasta pääsyyn, mielestäni on se, että Suomi ja Ruotsi muodostavat sotilaallisen yhteistyöliiton kaikkien asejärjestelmien osalta, eikä vain ilma- tai tutkavalvonnan yhdistämisellä itämeren alueella.
 Suomi-Ruotsi muodostaisi hyvän puskurivyöhykkeen ja sotilaallisen pelotteen mahdolliselle uhalle ulkopuolelta tai sisältä käsin.

Olen kärjistänyt NATO-option lauseeseen: "JOS TAHDOT SOTAA, LIITY NATOON - JOS TAHDOT LUOVUTETUT ALUEET TAKAISIN, ALOITA SOTA".


Venäjällä ei ole intressejä eikä tarveta miehittää Suomea tai Ruotsia koska puskurivyöhyke olisi kaksinkertainen Suomi-Ruotsin yhteistyöllä.
Venäjä on aina hakenut tilaa puskurivyöhykkeillä vihollisiin - Aleksanteri I v. 1809 Porvooseen koolle kutsumillaan, 28.3.–18.7 pidetyillä valtiopäivillä ei tehnyt maastamme Venäjän maakuntaa, vaan korotti Suomen suuriruhtinaskuntana kansakuntien joukkoon, vahvisti maassamme noudatettaviksi Ruotsin vallan aikaiset perustuslait ja muun aikaisemman lainsäädännön sekä antoi aikaisemmin Ruotsiin sen itäisenä maakuntana kuuluneelle maallemme sisäiseen itsehallintoon perustuvan autonomisen valtion aseman.
Hän teki Suomesta Venäjän puskurivaltion, jonka olemassaolon hän aivan oikein arvioi lopettavan Ruotsin hyökkäykset itään - niin myös tämän päivän Venäjä.

Jos Suomi kuuluu NATOn piiriin on Suomi Venäjän totaalinen vihollinen eikä puskurivyöhyke niin kuin Suomi on nyt, tai Suomi-Ruotsi sotilasliittona, on pelkkää spekulaatiota miten Suomi ja Ruotsi torjuisi vihollisen, pelote olisi kuitenkin kaksi kertaa parempi kuin nyt on.

Venäjä ei halua laajentua jos sillä on puskurivyöhyke turva-alueena. Suomi-Ruotsi olisi oiva välimatka NATO-Norjaan Suomen pituuspiirillä, pohjoinen Norja on asia sinäänsä mutta siellä tilanne onkin erilainen kuin Venäjän ja Suomen pitkällä rajalinjalla.
Suomella, pienenä kansakuntana ei ole saneluvaltaa puskureihin, suoja-alueisiin tai vastaaviin, Suomi on joko itsenäinen yksinään jolloin se on Venäjän puskurialue länteen tai NATOon liittyneenä NATOn puskuri itään. Suurvallat määrittelevät omat lähialueensa, pienten maiden on siihen tyytyminen, sen pitäisi olla sanomattakin selvää "pässinlihaa".
Olen mieluummin puskuri "hyvään" länteen kuin puskuri totaaliseen viholliseen, "kauheaan ryssään" - Venäjään.



maanantai 3. maaliskuuta 2014

On se oudon metkaa, "Ylen" uutisissa puhutaan 'pakotteista', mitähän sekin tarkoittaa -  tai siis pakotteista Venäjää kohtaan... onko oudompaa ennen kuultu, onko kuultu 'pakotteista' kun US ja A oli Vietnamissa, oli Irakissa ja missä oli, mahtavine pommikoneineen...kun Englanti oli Malvinas-saarilla
[  http://fi.wikipedia.org/wiki/Falklandin_sota ] , puhuttiinko "Ylen" uutisissa pakotteista...


sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Taistelu 'Käkikellosta'

Karlsson ivaa 'Sveitsi(läisi)ä' - mutta mitä siitäkin tulisi jos mustarastas tuppaisi samaan 'kelloon', korea laulu on rastaalla, mutta kova tappelu olisi tuloksena.?.

Kunniankukko

Miten helvetissä, oman 'kunniansa' ja 'yksityisyytensä' liannut ent. pääministeri on ollut Ylen haastattelun kohteena - Suomen lainanotto ei kuulune tälle 'Koljatille' missään muodossa...kyllä kerpele 'hyväveli'-höveliys on tässä maassa suorastaan vit**llaan...voi naita saastoja...




http://yle.fi/uutiset/vanhanen_saastoja_pitaa_tehda_tassa_ja_nyt/7091024

torstai 31. lokakuuta 2013

'Positiivinenkin' puoli

Oululaisen Kaleva-lehden kirjoitus suomalaisista (miehistä) oli pahansuopa, vähättelevä ja vastuuton yleistys, toki loukkaavakin, mutta siinä mielessä merkityksetön ja vailla pohjaa, tiedettäessä suomalaisen (miehen) korkea kynnys loukkaantumiseen.

Freddy van Wonterghemin sanoma, 'positiivinen' puoli muslimitytön saamasta raipparangaistuksesta on jäänyt historian kirjoihin.

Eikö Kaleva-lehden pääkirjoitusta, jossa päissään tappamisen arveltiin olevan suomalaisten (miesten, naisethan eivät tapa päissään) "kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre", voisi tulkita 'positiivisena' näkemyksenäkin ja jos näin tulkittaisiin olisi aina yksi vähemmän näitä, 'alkoholisoituneita reppanoita' (yleinen näkemys, aina eduskuntaa myöten), kuluttamasta väheneviä veroeuroja teveydenhuollosta.?.


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Sodalle vaihtoehto

HS, Kulttuuri
lauantaina 12.1.1991

"Sota ja metafora

Metaforat voivat tappaa. Keskustelu siitä, pitäisikö meidän aloittaa sota Persianlahdella, on täynnä metaforia eli kielikuvia.

Ulkoministeri Baker näkee Saddamin "istuvan elämänlankamme päällä". Presidentti Bush katsoo, että Saddamilla on "kuristusote" taloudestamme. Kenraali Schwartzkopf luonnehtii Kuwaitin miehitystä "raiskaukseksi". Presidentti sanoo, että Yhdysvallat on Persianlahdella "suojelemassa vapautta, tulevaisuuttamme ja viatonta" ja että meidän täytyy "työntää Saddam takaisin". Saddamia pidetään Hitlerinä.

On kirjaimellisesti elintärkeää ymmärtää, mitä osaa metaforinen ajattelu näyttelee kehityksessä, joka on vienyt meidät sodan kynnykselle.

Metaforinen ajattelu itsessään ei ole hyvää eikä pahaa: se on arkipäiväistä ja väistämätöntä. Abstraktiot ja monimutkaiset tilanteet ymmärretään rutiininomaisesti kielikuvien avulla. Itse asiassa käytämme automaattisesti ja huomaamattamme suurimmaksi osaksi tiedostamatonta metaforajärjestelmää käsittääksemme monimutkaisia ja abstrakteja asioita. Osaa tästä järjestelmästä käytetään kansainvälisten suhteiden ja sodan ymmärtämiseen.

Tilanteen metaforinen ymmärtäminen toimii kahdessa osassa.

Ensiksi on laaja, suhteellisen pysyvä kielikuvien joukko, joka strukturoi sen miten ajattelemme. Esimerkiksi sotaan ryhtyminen voidaan ymmärtää kustannus-hyöty-analyysina: sota on oikeutettua, jos sen aloittamisen kustannukset ovat pienemmät kuin sodasta pidättäytymisen.

Toiseksi on olemassa joukko metaforisia määritelmiä, jotka mahdollistavat kielikuvan soveltamisen tiettyihin tilanteisiin. Tässä esimerkissä on pystyttävä määrittelemään sekä "kustannukset" että keinot kustannusten vertailuun. Metaforan ja siihen liittyvien määritelmien käytöstä tulee turmiollista, kun metafora kätkee tosiasiat vahingollisella tavalla.

On tärkeää erottaa metaforinen ei-metaforisesta. Tuska, silpominen, kuolema, nälkiintyminen, rakkaimpien vammautuminen tai kuolema eivät ole metaforisia. Ne ovat totta, ja sodassa ne voivat kohdata kymmeniä, jopa satoja tuhansia todellisia ihmisiä, niin irakilaisia, kuwaitilaisia kuin amerikkalaisia.
Sota politiikkana, liiketoimena

Karl von Clausewitz oli preussilainen kenraali, joka tarkasteli sotaa kustannus-hyöty-analyysin käsittein. Jokaisella kansallisvaltiolla on poliittisia tavoitteita, joita sota saattaa parhaiten edistää. Poliittisia "hyötyjä" on punnittava hyväksyttäviä "kustannuksia" vasten. Jos sodan kustannukset ylittävät sen poliittiset hyödyt, sota on lopetettava.

Tähän sisältyy toinen, kätketty metafora: Politiikka on liiketoimintaa. Siinä tehokas poliittinen johto ymmärretään tehokkaan liikkeenjohdon kaltaiseksi. Hyvin toimivan hallituksen tulee pitää kirjaa kustannuksista ja saavutuksista samaan tapaan kuin hyvinhoidetussa yrityksessä. Tämä politiikkaa luonnehtiva metafora yhdessä Clausewitzin metaforan kanssa tekee sodasta kustannus-hyöty-analyysia: tuottavien "tavoitteiden" määrittämistä, kustannuskirjanpitoa sekä siitä päättämistä, ovatko saavutetut tavoitteet kustannuksien "arvoisia".

Liiketoiminta-kielikuvaan liittyy valtion käsittäminen henkilöksi, joka toimii maailmanyhteisössä. Tämä metafora tekee valtiosta rationaalisen toimijan, "henkilön" joka punnitsee "kustannuksia" ja "hyötyjä". Henkilön edun mukaista on vaalia terveyttään ja voimaansa. Myös rationaalinen valtiohenkilö pitää huolta taloudellisesta terveydestään ja sotilaallisesta voimastaan. Niinpä omaa etuaan ajava rationaalinen valtio pyrkii maksimoimaan vaurautensa ja sotilasmahtinsa.

Clausewitzin metafora on loistava asiantuntijakielikuva, sillä se edellyttää poliittisen kustannus-hyöty-laskennan spesialisteja. Se myös oikeuttaa rationaalisen ja tieteellisen ulkopolitiikan teon nimissä matemaattisen taloustieteen, todennäköisyyslaskennan, päätöksentekoteorian ja peliteorian käytön.

Mikä sitten tekee Clausewitzin lauseesta metaforisen?

Ensiksi siinä valtiot nähdään henkilöinä. Toiseksi se muuttaa ihmisiin kohdistuvat laadulliset vaikutukset määrällisiksi kustannuksiksi ja voitoiksi sekä hahmottaa poliittisen toiminnan taloustieteen käsittein. Kolmanneksi se käsittää rationaalisuuden voiton maksimoinniksi. Neljänneksi se hahmottaa sodan vain poliittisena omanvoitonpyyntinä, liiketoimintana.
Satu oikeutetusta sodasta

Henkilöt: roisto, uhri, sankari. Uhri ja sankari voivat olla sama henkilö.

Skenaario: Rosvo tekee rikoksen viatonta uhria vastaan. Rikos on tyypillisesti väkivallanteko, varkaus tai kidnappaus. Hyökkäys johtuu voimien epätasapainosta ja aiheuttaa moraalisen epätasapainon.

Sankari kokoaa avustajajoukon tai päättää toimia yksin. Hän tekee uhrauksia ja joutuu vaikeuksiin; tyypillistä on sankarin vaivalloinen, herooinen matka, usein meren yli petolliseen maahan. Rosvo on luonteeltaan paha, ehkä jopa hirviö, eikä sille voi missään tapauksessa puhua järkeä. Sankarilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata rosvo taistelussa.

Sankari voittaa rosvon ja pelastaa uhrin. Moraalitasapaino on palautettu. Voitto on saavutettu. Sankari, joka aina toimii kunniallisesti, on osoittanut miehuutensa ja saavuttanut kunniaa. Uhraus oli vaivan arvoinen. Sankarille osoitetaan suosiota, uhri ja yhteisö ovat hänelle kiitollisia.

Sadun sisään on rakennettu epäsymmetria. Sankari on moraalinen ja rohkea, rosvo moraaliton ja paha. Sankari on rationaalinen, mutta vaikka rosvo saattaa olla ovela ja laskelmoiva, hänen kanssaan ei voi keskustella järkevästi. Niinpä sankarit eivät voi neuvotella rosvojen kanssa: heidän pitää voittaa roistot. Vihollinen hirviönä -metafora kasvaa siitä tosiseikasta, että me ymmärrämme oikeutetun sodan em. sadun termein.

Luonnollisin sodan oikeuttamisen tapa on sovittaa tämä sadun rakenne annettuun tilanteeseen. Tämä tapahtuu metaforisen määrittelyn avulla, so. vastaamalla kysymyksiin: Kuka on uhri? Kuka on roisto? Kuka on sankari? Mikä on rikos? Mikä merkitsee voittaa? Erilaiset vastaukset näihin kysymyksiin merkitsevät eri skenaarioita.

Persianlahden kriisin kehittyessä presidentti Bush yritti oikeuttaa sodan kuvatunkaltaisen skenaarion avulla. Aluksi hän ei oikein saanut tarinansa juonta kulkemaan. Hän käytti kahta erilaista metaforisten määritelmien joukkoa, minkä tuloksena oli kaksi erilaista skenaariota: Pelastusskenaario: Irak on rosvo, USA sankari ja Kuwait uhri. Rikos on kidnappaus ja raiskaus.

Itsepuolustusskenaario: Irak on roisto, USA sankari ja USA sekä muut teollisuusmaat uhreja. Rikos on tappouhkaus eli uhka talouden terveydelle.

Amerikkalaiset eivät voineet hyväksyä itsepuolustusskenaariota, jossa öljyä vaihdettiin ihmishenkiin. Hallitus onkin pitäytynyt pelastusskenaarioon, jonka julkisuus, tiedotusvälineet ja kongressi ovat hyväksyneet sotaan ryhtymisen oikeutukseksi.

Clausewitzin metafora sallii sodan oikeuttamisen ainoastaan käytännöllisin, ei moraalisin, perustein. Jotta sota voitaisiin oikeuttaa sekä moraalisin että käytännöllisin perustein, Oikeutetun sodan sadun ja Clausewitzin metaforan täytyy punoutua yhteen. Sadun "uhrausten" on vastattava clausewitzilaisia "kustannuksia" ja "voiton" on vastattava "hyötyjä".
Sota, kilpa ja peli

Tämä metafora otetaan vakavasti. Länsimaisessa upseerikoulutuksessa on pitkään käytetty joukkueurheilua ja shakkia. Sotilaat koulutetaan voittamaan. Tämä voi johtaa metaforien konfliktiin: Clauzewitzin metafora pyrkii maksimoimaan geopoliittiset edut, mikä saattaa olla yhtä hyvin sopusoinnussa kuin ristiriidassa ehdottoman sotilaallisen voiton kanssa.

Tällä hetkellä yleinen mielipide on hyväksynyt Oikeutetun sodan sadun mukaisen pelastusskenaarion. Sisäpoliittisista syistä presidentti on asettanut kilpailu- ja pelimetaforan Clausewitzin metaforan edelle: jos hänen on valittava, hän valitsee mieluummin sotilaallisen voiton kuin geopoliittise t etujen maksimoinnin.

Kongressin kuulemat asiantuntijat käyttävät enimmäkseen Clausewitzin metaforaa. Heidän lausuntonsa koskevat lähinnä kustannuksien minimointia ja saavutusten maksimointia.

Näitä metaforia ei ole kyseenalaistettu Yhdysvaltain kongessissa. On tärkeää nähdä, mitä ne kätkevät.
Onko Saddam järjetön?

Tämä kysymys on hämmentänyt hallituksen politiikan. Strategien käyttämä Clausewitzin metafora olettaa vihollisen rationaaliseksi: myös hän maksimoi saavutukset ja minimoi kustannukset. Strategiamme on alusta aikaen ollut Saddamin "kustannusten lisääminen". Tällöin oletamme, että hän on rationaalinen ja maksimoi hyötynsä. Samalla häntä kuitenkin kutsutaan järjettömäksi.

Analogia Hitleriin olettaa Saddamin roistomaiseksi mielipuoleksi. Analogia edellyttää Hitler-myyttiä, jossa Hitler esiintyy pikemminkin järjettömänä paholaisena kuin rationaalisena, omaa etuaan ajavana brutaalina poliitikkona.

Oli niin tai näin, analogia ei päde. Oli Saddam Hitler tai ei, Irak ei ole Saksa. Sillä on 17 miljoonaa asukasta, ei 70 miljoonaa. Sen talous on heikko, ei vahva. Yksinkertaisesti: Irak ei uhkaa maailmaa.

Epäilemättä Saddam on moraaliton, häikäilemätön ja brutaali, mutta mikään ei osoita, etteikö hän olisi rationaalinen. Kaiken mitä hän on tehnyt - poliittisten vastustajien murhaaminen, taistelukaasujen käyttö kurdeja vastaan, Kuwaitin miehitys - voidaan katsoa edistäneen hänen omia etujaan.
Kuwait, uhriko?

Kuwait suostui rahoittamaan sodankäyntiä, mutta sodan jälkeen se vaati "lainan" takaisinmaksua. Kuwaitilaiset ovat sijoittaneet satoja miljardeja Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Japaniin mutta eivät Irakin sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen. Sitä vastoin se, että Kuwait tuotti öljyä yli oman kiintiönsä pitääkseen öljyn hinnan matalalla, oli taloudellista sodankäyntiä Irakia vastaan.

Rumailahin öljykentillä Kuwait on rajan läheisillä porauksilla imenyt öljyä Irakin alueelta. Kuwait käytti Irakia hyväkseen myös ostamalla sen valuuttaa hyvin alhaiseen kurssiin. Myöhemmin rikkaat kuwaitilaiset käyttivät tuota valuuttaa matkoillaan Irakiin, jossa he ostivat irakilaisia tuotteita säästöhintaan. Kaikki tämä ei saanut 7O prosentin inflaatiosta kärsiviä irakilaisia millään tavoin kiintymään kuwaitilaisiin.

Kuwaitissa on paljon pääomia mutta vähän työvoimaa. Siksi se on tuonut maahan halpaa työvoimaa muista muslimimaista tekemään epämiellyttävät työt. Irakin hyökkäyksen aikaan maassa oli 400000 Kuwaitin kansalaista ja 2,2 miljoonaa vierastyöläistä, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia ja joita kuwaitilaiset kohtelivat alempiarvoisina olioina.

Lyhyesti sanottuna Irakin ja muiden työvoimaa vievien arabimaiden näkökulmasta Kuwait ei sovi lainkaan täysin viattoman uhrin osaan.

Tarkoitukseni ei ole oikeuttaa Irakin armeijan hirmutöitä Kuwaitissa. Mainitsemani puoli asiaa on kuitenkin jäänyt pimentoon, kun Kuwait on pantu viattoman uhrin osaan. "Legitiimi hallitus", jonka vallan pyrimme palauttamaan, on sortava monarkia.
Amerikka sankarina

USA:lla ei oikein ole sankarin profiilia. Ensiksikin yksi sen tavoitteista on palauttaa valtaan "Kuwaitin legitiimi hallitus" eli absoluuttinen monarkia, jossa naisilla ei ole minkäänlaisia kohtuullisia oikeuksia ja jossa 8O prosenttia maan asukkaista on kansalaisoikeudettomia vierastyöläisiä.

Toiseksi ne ihmiset, jotka kärsisivät suurhyökkäyksestä olisivat suurimmaksi osaksi niitä, jotka eivät osallistuneet hirmutekoihin Kuwaitissa. Suuren sivullisjoukon tappaminen ja vammauttaminen muutamien roistojen kiinni ottamiseksi ei ole sankarillista.

Kolmanneksi itsepuolustusskenaariossa, jossa kyse on öljystä, Amerikka ajaa omaa etuaan. Mutta toimiakseen pelastusskenaarion sankarin oikeudella on toimittava pyyteettömästi. Itsepuolustusskenaarion etujaan varjelevan sankarin ja pelastusskenaarion epäitsekkään sankarin välillä on ristiriita.

Neljänneksi Amerikka voi olla Kuwaitin ja Saudi-Arabian kuningasperheiden sankari muttei useimpien arabien. Suurin osa arabeista ei ajattele meidän metaforillamme. Monet arabit pitävät meitä eräänlaisena siirtomaavaltana, joka käyttää epäoikeutetusti voimaa arabiveljiä vastaan. Heille olemme roistoja, emme sankareita.
Mikä on voitto?

Presidentti Bush on asettanut tavoitteiksi Irakin täydellisen vetäytymisen ja Kuwaitin monarkian palauttamisen. Tuskin kukaan uskoo, että asia on tällä selvä: Saddam olisi yhä vallassa ja täysissä voimissa. Kenraali Powell sanoi lausunnossaan senaatille, että USA joutuisi "vahvistamaan alueen valtioita" saavuttaakseen voimatasapainon. Oletettavasti tämä merkitsisi aseapua Syyrian Assadille, joka on yhtä vaarallinen kuin Saddam.

Olettakaamme, että valloittaisimme Irakin ja tuhoaisimme sen sotilaallisen voiman. Miten Irakia tämän jälkeen hallittaisiin? Perustamamme nukkehallitus ei pystyisi hallitsemaan tehokkaasti, koska koko väestö vihaisi sitä.

Koska Saddam on hävittänyt koko opposition, ainoastaan hänen Baath-puolueensa voisi perustaa tehokkaan hallituksen. Laskettaisiinko voitoksi se, että Saddamin ystävät saisivat vallan? Jos ei, mitä muita vaihtoehtoja on? Ja jos Irakilla ei olisi enää armeijaa, miten se puolustautuisi Syyriaa ja Irania vastaan? Ei varmastikaan voida pitää "voittona" tilannetta, jossa jompi kumpi näistä maista valloittaisi Irakin. Jos Syyria olisi valloittaja, Assadin arabinationalismi muodostuisi uhaksi. Jos valloittaja olisi Iran, islamilainen fundamentalismi vahvistuisi ja muuttuisi uhkaavammaksi.

Sodan sattuessa lähin "voittoa" muistuttava tilanne olisi seuraava.

Irakilaiset ajetaan pois Kuwaitista. Irakin sotilaallinen voima tuhotaan siten, että sille jätetään mahdollisuudet puolustautua Syyriaa ja Irania vastaan. Saddam syöstään vallasta mutta Baath-puolue jätetään valtaan kyllin vahvana puolustamaan itseään mutta kyvyttömänä uhkaamaan ketään. Öljyn hinta pidetään suhteellisen alhaalla.

Mutta ei ole selvää, että Saddam voidaan syöstä vallasta tuhoamatta suurinta osaa Irakin sotilasmahdista. Tunkeutuminen arabimaahan tekisi meistä vihatun koko arabimaailmassa, johtaisi epäilemättä terrorismin lisääntymiseen vuosikymmeniksi ja katkaisisi yhteistyön arabivaltioiden kanssa. Lyömällä arabinationalistisen valtion voimistaisimme islamilaista fundamentalismia. Saddamin kruununperijöiden johtama Irak säilyisi julmana diktatuurina.

Palauttamalla Kuwaitin hallituksen valtaan kiihdyttäisimme köyhien vihaa rikkaita kohtaan koko arabimaailmassa ja siten lisäisimme epävakautta. Ja öljyn hinta kohoaisi pilviin. Tilanne ei näytä kovin voitokkaalta.
Arabinäkökulma: islamin veljeys

Kielikuvamme kätkevät myös kysymyksen arabien arvokkuudesta, joka on tärkeä arkipäiväinen asia kaikkialla arabimaailmassa. Molemmat poliittiset liikkeet voidaan ymmärtää tavoiksi saavuttaa arvokkuus yhtenäisyyden avulla. Nykyiset valtioiden rajat nähdään sekä sisäisesti että ulkoisesti arabien arvokkuuden vastaisina.

Sisäinen kysymys on arabimaailman jako rikkaisiin ja köyhiin. Köyhät arabit katsovat rikkaiden rikastuneen sen sattuman oikusta, että britit sattuivat vetämään rajat, joiden pohjalta nykyiset lähi-idän valtiot muodostuivat. Se joka pitää arabeja metaforisesti yhtenä suurena perheenä, ajattelee öljyn luoman vaurauden kuuluvan kaikille arabeille. Monet arabit pitävät valtioiden rajoja laittomina ja arabien "veljeyden" käsitystä loukkaavina.

Miljoonat köyhät hyväksyvät Saddamin hyökkäyksen Kuwaitiin, koska se kyseenalaisti valtioiden rajat ja toi esille hiekkaan piirretyistä viivoista johtuvan jaon rikkaisiin ja köyhiin.

Rauhan luominen alueella edellyttää tuon jaon tunnustamista esimerkiksi siten, että rikkaat arabimaat sijoittavat merkittäviä summia köyhien arabien auttamiseen. Niin kauan kuin arabimaailmassa vallitsee huikea kuilu rikkaiden ja köyhien välillä, suuret köyhien arabien joukot pitävät yhtä suurta valtiota - oli se arabinationalistinen tai islamilais-fundamentalistinen - oman etunsa mukaisena. Niin kauan alue myös säilyy epävakaana.
Heikkona vai vahvana?

Arabimaailmassa heikkous on keskeinen teema, ja se usein käsitetään seksuaalisin termein. Puhuessaan Kuwaitin "raiskauksesta" amerikkalaiset viranomaiset käsittävät heikon, puolustuskyvyttömän maan naiseksi ja sotilaallisesti vahvan maan mieheksi. Samalla tavoin on yleistä, että arabit pitävät kolonisaatiota ja sitä seurannutta länsimaiden - erityisesti USA:n - ylivaltaa kuohitsemisena.

Irakissa nykyään suosittu sananlasku sanoo: Parempi yksi päivä kukkona kuin vuosi kananpoikana. On parempi olla mies, so. vahva ja hallitseva lyhyen aikaa kuin nainen eli heikko ja puolustuskyvytön pitkään.

Suuri osa arabien tuesta Saddamille johtuu siitä, että hänen nähdään nousseen - vaikkakin ehkä vain lyhyeksi aikaa - vastustamaan USA:ta ja osoittaneen tällä tavoin arvokkuutensa. Jos arvokkuuden ylläpitäminen kuuluu oleellisesti Saddamin "rationaaliseen omaan etuun", on elintärkeää että hallituksemme tajuaa tämän, sillä Saddam saattaa olla halukas ryhtymään sotaan ollakseen kukko edes päivän.

Yhdysvalloilla ei ole alkeellisintakaan ymmärrystä arabien arvokkuudesta. Ajatellaanpa kysymystä, vetäytyisikö Irak, jos se saisi osan Rumilahin öljykentistä ja kaksi saarta satamaksi Persianlahdella. Irakin näkökulmasta tämä on taloudellisesti välttämätöntä jälleenrakennuksen kannalta.

Presidentti Bush on puhunut tästä "hyökkäyksen palkitsemisena" käyttäen kielikuvaa, jossa nähdään kolmannen maailman valtiot lapsina. Sen mukaan suurvallat ovat aikuisia, joilla on velvollisuus palkita ja rangaista lapsia saadakseen ne käyttäytymään kunnolla.

Juuri tämä asenne ärsyttää arabeja, jotka haluavat että heitä kohdellaan arvokkaasti. Sen sijaan että presidentti pitäisi Irakia suvereenina valtiona, joka on käyttänyt sotilaalllisia keinoja taloudellisten päämäärien saavuttamiseen, hän kohtelee Irakia kuin huonosti käyttäytyvää lasta.

Mitä valtion käsittäminen henkilöksi kätkee?

Valtio henkilönä -metafora korostaa valtioiden toimintaa yksikköinä ja kätkee valtion sisäisen rakenteen. Tämä metafora peittää näkyvistä luokkarakenteen, etnisen koostumuksen, uskonnollisen kilpailun, poliittiset puolueet, ekologian sekä sotavoimien ja suuryhtiöiden (erityisesti ylikansallisten) vaikutuksen.

Ajatellaanpa "kansallista etua". Henkilön etu on olla terve ja vahva. Valtio henkilönä -metafora kääntää tämän taloudellisen terveyden ja sotilaallisen voiman määrittämäksi kansalliseksi eduksi.

Kun presidentti Bush sanoo, että sotaan ryhtyminen "palvelee elintärkeitä kansallisia etujamme", hän käyttää metaforaa, joka ei ilmaise, kenen etuja se palvelee ja kenen ei. Esimerkiksi köyhiä, erityisesti mustia ja latinalaisamerikkalaisia, on sotavoimissa suhteettoman suuri määrä, ja sodassa alemmat luokat ja etniset vähemmistöt kärsivät suhteellisesti suurimmat tappiot.

Myös se, että sodan oikeuttaminen palvelee sotavoimien omaa etua, jää pimentoon. Presidentin päätös valmistautua sotaan pyyhkäisi pois toiveet, että kylmän sodan jälkeen sotavoimien rooli pienenisi. Häntä neuvoi, kuten asiaan kuuluukin, kansallinen turvallisuusneuvosto, joka koostuu pääasiassa sotilaista.

Sota on niin kammottava tulevaisuudenkuva, että tuntuu epämiellyttävää ajatella, voisivatko armeijan edut kallistaa vaa'an sodalle myönteiseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa kysymys on kuitenkin esitettävä, sillä sodan oikeuttaminen oikeuttaa myös jatkuvat sotilasmenot ja säilyttää sotavoimien roolin kansallisessa politiikassa.
Sodan "kustannukset"

Amerikkalaisten mies- ja välinetappiot sekä kulutetut dollarit lasketaan tietysti kustannuksiksi. Vietnam kuitenkin opetti meille, että sodasta koituu myös sosiaalisia kustannuksia: perheiden ja yhteisön traumoja, hajonneita elämänkaaria, veteraanien psyykkisiä ongelmia, pitkäaikaisia terveysongelmia sen lisäksi, että tuhlaamme rahojamme sotimiseen kotoisten sosiaalisten puutteiden korjaamisen sijasta.

Sodasta koituu myös kätkettyjä poliittisia kustannuksia: arabien vihamielisyys ja lisääntynyt terrorismi. Ei ole juuri keskusteltu siitäkään, mitä moraalisia kustannuksia aiheuttaa kiistan ratkaiseminen tappamalla ihmisiä. Käyttäessämme kustannusmetaforaa sitä paitsi määrällistämme sodan vaikutukset ja suojaamme itsemme tuskan ja kuoleman laadulliselta todellisuudelta. Sekin on moraalinen kustannus.

Pirullisinta kustannus-hyöty-laskelmissa on se, että vastapuolen "kustannukset" ovat meidän "saavutuksiamme". Vietnamissa kuolleiden vietkongin sissien ruumiita laskemalla osoitettiin, mitä sodassa oli "saavutettu". Kuolleet ihmiset merkittiin tilikirjamme voittosarakkeisiin.

Kustannus-hyöty-laskennan ja sadun roiston metaforat johtavat meidät pitämään irakilaisten henkeä arvottomana, vaikka useimmat tapetuista eivät ole roistoja vaan viattomia asevelvollisia, reserviläisiä tai siviilejä.
Mitä on tehtävä?

Sodan vaihtoehdoista ei ole puutetta. Joukot voitaisiin supistaa sellaiselle tasolle, että se riittäisi estämään hyökkäyksen Saudi-Arabiaan. Talouspakotteita jatkettaisiin. Luotaisiin tiukka kansainvälinen valvontajärjestelmä, joka estäisi Irakin ydinaseen kehittämisen. On parempi antaa Saddamille jonkin verran mahdollisuuksia "säilyttää kasvonsa", kuin ryhtyä sotaan.

Osana kompromissia Kuwaitin monarkia voitaisiin uhrata ja järjestää maassa vaalit. Rikkaiden ja köyhien arabien välinen ongelma tulisi tunnustaa ja painostaa kuwaitilaisia ja muita rikkaita sijoittamaan varoja köyhien arabimaiden kehityshankkeisiin. Voimatasapainoon pyrkivien ratkaisujen pitäisi vähentää, ei lisätä alueen asevarastoja. Tässä voitaisiin käyttää taloudellisia kannustimia.

Kongressin kuulustelujen opetus on, että tässä maassa on monia viisaita ihmisiä, jotka ovat ajatelleet vaihtoehtoja sodalle. Heidät olisi syytä ottaa vakavasti."

George Lakoff

Kirjoittaja on kielitieteen professori University of Californiassa, Berkeleyssä. Hän on kirjoittanut mm. kirjat Women, Fire, and Dangerous Things sekä Metaphors We Live By (yhdessä Mark Johnsonin kanssa). Kirjoitus on alun perin julkaistu 31. 12. 1990 kansainvälisissä tietoverkoissa. Artikkeli julkaistaan Helsingin Sanomissa lyhennettynä ja toimitettuna kirjoittajan luvalla. Suomennos on Ilpo Helénin.